Pohdintaa ja taustaa

Tässäpä kaapin kätköistä melkoinen löytö! Kipsimuotit vm. -84 !

Tähän sitä on nyt tultu. Ympäri mennään ja yhteen tullaan, sanos. Tällä kerralla aion selättää tämän, kunnolla.

Ala-asteen ja yläasteen aikana purukalustoa oiottiin kunnallisella puolella monen monituista vuotta. Ensin pelkällä niskavetokypärällä levennettiin hammaskaarta, sen jälkeen sain toisenlaisen niskavetohärvelin ja viimein sitten ylähampaisiini kiinnitettiin perinteinen telaketjumalli eli kiinteät kojeet. Ja koko aikuisiän olen kantanut yläetuhampaiden takana retentiolankaa.

Hymy oli silloin rautojen poiston jälkeen kyllä oikein soma yläasteella, oikein soma tosiaan. Sitten myöhemmin hammaskaaren jatkoksi kasvoivat vielä viisaudenhampaat, jotka sitten sekoittivat koko pakan ja hampaat alkoivat siirtyä - tällä kerralla limittäin, lomittain ja päällekkäin.
Vinoon alkoi mennä nyt myös alahampaiden rivistö, joka ennen tönötti paikallaan ihan sievässä rivissä, kukin hammas siellä missä pitikin.

Vinksin vonksin oleva purukausto on henkisellä puolella iso juttu. Välillä persoonallista hymyä on kantanut rinta rottingilla, välillä taas jokainen vieraan ihmisen luoma katse on saanut minut tuntemaan itseni toisen luokan kansalaiseksi. Hampaiden paikan muuttuminen on vaikuttanut myös puheeseen ja esimerkiksi vieraita kieliä lausuessa huomaan, että olen ajoittain oikein taitava sössöttämään vaikkapa kreikaksi, kun oikea ääntämisen hienosäätö on liki mahdotonta.

Pidän ihmisistä, tykkään keskustella ja olla siellä, missä tapahtuu. En oikeasti piileskele, mutta jokin osa minusta niin haluaisi tehdä. Jokin osa minua ei halua olla "se, jolla on kalusto sekaisin".  Ihminen tuntuu olevan mestari luomaan muureja pään sisälle. Sellaisia lokeroita, joihin helposti sijoittaa asian jos toisenkin. Minä onnistuin lokeroimaan myös itseni.

"Ihan suotta", ne mulle vakuuttelevat. Mutta minäpä ne lokeroni itse rakensin.